Äiti, tuolla on jotenkin olennaisella tavalla samanlaisia ihmisiä kuin minä, sinä ja isi!

Tampereella järjestettiin joulukadun avajaisparaati ja tuhannet ihmiset olivat kerääntyneet hämeenkadun varrelle katsomaan kulkuetta, joka koostui joulupukista ja hänen reestään, vuoden 1950-jotain avolavaisesta Chevystä, jonka päältä pukki heilutteli monotoniseen tahtiin oikealle ja vasemmalle ja taas oikealle sekä vasemmalle. Pukkia seurasi epämääräinen joukko tonttuja ja ilmeisesti joku joulumuorin kaltainen. Heidän perässään oli vieläkin hajanaisempi joukko päiväkoti-ikäisiä lapsia, jotka oli erotettu toisistaan pahvikylteillä. Kylteissä luki päiväkodin tai esikoulun nimi. Ne oli tehty lasten "omin voimin".

Itse ohitin kulkueen nopeasti, mutta näin samalla monia tuttuja kasvoja, jotka tunnistin lähinnä Tampereen yöelämästä, kaupan kassalta tai kuntosalilta. Aiemmin he ovat selkeästi näyttäytyneet minulle vain rooliensa kautta, suhteessa minuun. Nyt he olivat tulleet katsomaan paraatia ja he näyttivätkin aivan toisenlaisilta. He olivat tuoneet tähän tilaisuuteen itsensä ensimmäistä kertaa niin, että minä pystyin sen tunnistamaan. Monet olivat tuoneet lapsensa, vaimonsa tai miehensä, melkein kaikki vapaa-ajan asunsa ja ihan kaikki omat yksilölliseen arkeen kuuluvat tapansa ja tottumuksensa, oman maailmankuvan. Kaikki näyttivät radikaalilla tavalla itsenäisiltä persoonilta.

Minua alkoi kihelmöidä enkä oikein ymmärtänyt miksi. Tekikö sen jokin tässä paraatissa? Oliko joulupukin kulkue niin siisti, että se laittoi minut tuntemaan outoa lämpöä, sähköistä yhteyttä toisiin ihmisiin ja jopa hurmoksellista paloa? Kulkue oli kerrassaan aneeminen. Se ei sisältönsä puolesta elävöittäisi edes kahdeksanvuotiasta. Silti kaikki olivat innoissaan. Heitäkin tuntui kihelmöivän. Jos lähde ei ole teennäisessä joulupukissa ja hänen tontuissaan, niin sen täytyy olla tapahtumassa itsessään, ihmisissä itsessään.

Kaupungissa kaikki ovat useimmiten yhteydessä toisiinsa vain roolien kautta. Harvoja oppii todella tuntemaan kokonaisina persoonina. Yhteisöllisyyttä on samasta syystä vaikea pistää merkille. Silti paraati oli tuonut paikalle tuhansia kokonaisia persoonia ja kaikki olivat selvästi yhteydessä keskenään. Tapahtuma kiteytti tamperelaisen yhteisön harvinaisella tavalla. Ensimmäistä kertaa pystyi puhumaan tamperelaisista siten, että se tarkoitti jotain. Yhteisöllisyys oli läsnä siinä ja nyt, jokaisessa ihmisessä. Eivät he olleet tulleet paikalle katsomaan tekopartaa, väsyneitä tonttuja tai jonkun maanviljelijän vanhaa perintöautoa. He tulivat lujittamaan ja uusintamaan yhteisöllistä sidettään, elämään ja kokemaan sen kautta mikä ihmisiä yhdistää. He olivat ennen kaikkea tulleet katsomaan toisiaan.